Oli juhannusaatto vuonna 1944, kun silloin vasta 18-vuotias Matti Puustinen oli
joutunut 16 muun ikätoverinsa kanssa yhdessä täydennyspataljoona 5:ssä mukaan sod
ankäyntiin Vitelän pikkukylän lähistölle kotiseudultaan Aunusta. Nuori mies
meinasi menettää rytäkässä henkensä heti alkuun ja näkikin myöhemmin omien sotatovereidensa kuolemat, aitiopaikalta. Meitä oli autonlavalla poikia, kun ampuminen alkoi yllättäen ja täysin odottamatta, nyt 92-vuotias selviytynyt
sotaveteraani muistelee tapahtunutta. Äkkijarrutus oli pudottanut jo melkein heti osan tovereista maahan kohtalokkain seurauksin, hän maalailee havainnollistavasti synkkiä muistoja. Hän kertoo, että toisilla sotilaistovereilla pettivät hermot pelätessään henkensä edestä.
Venäläisen tarkka-ampujan luotisateessa Puustinen myös meinasi menettää henkensä, niin selkeästi hän muistaa ajan tapahtuneet. Läheltä piti-tilanteita tuli väistämättä keskellä sodankäyntiä, jossa kaikki eivät selvinneet hengissä. Tarkka-ampuja osui vieressä olevaan käteen ja haavoitun tapahtuneessa vakavasti, sotaveteraani Puustinen muistelee venäläismiestä. Hän kertoo selviytymisstrategiastaan, joka koitui tilanteessa ratkaisevaksi käännekohdaksi, nimittäin neuvot, jotka hän oli sodan aikana saanut vanhemmilta sotilastovereiltaan. Hän korostaa muutenkin, että selviytymisessä olivat kaikki mahdolliset keinot sallittuja ja vanhemmilta sotilailta tuli opittua montaa kikkaa, joilla päästä eteenpäin haasteellisessakin tilanteessa, korvaamattomia neuvoja. Puustinen muistaa myös
miten joillekkin tovereille oli jäänyt valkoinen talvikypärä päähän ja sehän oli mitä loistavin maalitaulu venäläisille tarkka-ampujille.
Ennen kotiutumistaan vuonna 1945 Puustinen ehti osallistua vielä Lapin sotaan, jonne joutui sotilaiksi muitakin samanikäisiä poikia. Oli reilusti yli 40 astetta pakkasta ja hyytävän kylmä, hän muistelee uskomatonta kylmyyttä, joka tunki luihin ja ytimiin lamauttaen koko kehon. Teltoissa asuttiin huonossa vaatevarustuksessa ja olot olivat muutenkin varsin kurjat. Kerran olin jo epätoivoinen, että tännehän jäädyn pystyyn, Puustinen jatkaa. Energiaa ei ollut, eikä myöskään autoa tai takkaa tuomassa lämpöä ja jonkinlaista turvaa. Puustinen oli kuitenkin onnekas eikä saanut sodassa vakavia paleltumisvammoja eikä joutunut invalidiksi. Hän kertoo Tampereen kodistaan, että todennäköisesti nuoren miehen sisu ja sitkeys oli se, mikä hänet lopulta pelasti.
Puustinen on lviimeisen kolmen vuoden aikana elänyt leskenä, useita vuosia kestäneen omaishoitajaelämänvaiheen jälkeen. Hän toimi omaishoitajana MS-tautia sairastavaa Vieno-vaimoaan aina hänen menehtymiseensä asti. Naimisissa pariskunta oli ollut vuodesta 1953 ja siitä asti pysyneet uskollisina yhdessä niin myötä-kuin vastoinkäymisissä. Puustinen on myös neljän lapsen isä ja seitsemän lapsenlapsensa ja kolmen lapsenlapsenlapsensa ylpeä isoisä. Koulutukseltaan hän on alunperin maalari ja valmistuttuaan ammattikoulusta toimi maalarimestarina ja osastopäällikkönäkin mm. Winterin omistamalla maalitehtaalla. Maalarimestarin urassa hän viihtyikin koko elämänsä ajan ennen eläkettään. Vastapainoksi työn ohella oli elämän aikana sisältöä arkeen tuoneet rakkaat kuoro-ja pianoharrastukset.